Kymmenen vuotta sitten kirjoitin Amerikkalainen ulkomailla Slovakiassa. Puhuin kuplista. Perheen ja ystävien pienestä kuplasta, oman kaupungin keskikokoisesta kuplasta sekä maan ja kulttuurin suuremmasta kuplasta. Sitten kirjoitin antikuplasta, kaiken tämän ulkopuolisesta maailmasta.
Kymmenen vuotta myöhemmin olen siis yhä täällä. Yhä Slovakiassa. Yhä kuplan ulkopuolella. Tai ehkä kupla vain kasvoi paljon suuremmaksi.
Keskellä Eurooppaa asuminen muuttaa etäisyyksien tajua. Italia, Espanja, Ranska, Saksa, Tšekki, Itävalta, Kreikan saaret, Menorca. Nämä ovat paikkoja, joihin voi oikeasti mennä. Ne eivät ole abstrakteja kohteita kartalla. Niistä tulee muistoja, aterioita, rautatieasemia, lentokenttäviivästyksiä, hotelliaamiaisia, rantoja, museoita ja pieniä katuja, joilla vaellat miettien, millaista ihmisten elämä siellä on. Tänä vuonna menemme Montenegroon. Se on ensimmäinen kertani Balkanilla, ja olen innoissani samasta syystä kuin ensimmäistä kertaa slovakialaiseen supermarkettiin astuessani. Mikä tämä paikka on? Mitä täällä syödään? Mitä täällä arvostetaan? Mitä voin oppia täällä?
Takaisin Yhdysvaltoihin matkustaminen on jostain syystä vähemmän yksinkertaista. Minulla on Yhdysvaltain passi ja Slovakian pysyvä oleskelulupakortti. Luulisi niiden riittävän. Wienin rajavalvonta hankaloitti silti matkaani passin leimojen vuoksi. En vieläkään täysin tiedä, mitä asiakirjoja tarvitsen liikkuakseni sujuvasti näiden kahden elämäni välillä. Se on yksi näin pitkän ulkomailla asumisen oudoista puolista. Kuulut tänne, mutta et täysin. Kuulut sinne, mutta tunnet vuosi vuodelta olevasi vähän kauempana siitäkin.
Sitten tuli korona.
Korona-ajan eläminen Euroopassa oli oma oppituntinsa. Rokotteita, rokotuskortteja, QR-koodeja, muutaman viikon välein muuttuvia sääntöjä, rajoja, jotka avautuivat ja sulkeutuivat kuin kummitustalon ovet. Ensimmäistä kertaa tunsin todella, kuinka Eurooppa on samanaikaisesti yksi kokonaisuus eikä kuitenkaan ole. EU voi tuntua yhtenäiseltä, kunnes yhtäkkiä ei tunnukaan. Jokaisella maalla on omat sääntönsä, oma paniikkinsa, omat paperinsa ja oma tapansa sanoa: ”Kyllä, mutta ei noin.”
Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Amerikkalaisille on vaikea selittää, miltä tuntuu elää näin lähellä sotaa. Ukraina ei ole jokin kaukainen paikka uutiskanavan tekstinauhassa. Se on aivan tuossa. Se on naapuri. Luet päivitykset joka päivä. Näet kauheudet, joita venäläiset tekevät. Katsot, kuinka Eurooppa yrittää vastata päättäväisesti, ja kuinka Orbánin Unkarin kaltaiset maat sitten estävät, viivyttävät, vesittävät ja turhauttavat tuon päättäväisyyden. Se herättää vihaa, jota on vaikea laskea syrjään päivän lopussa.
Euroopassa on asioita, joita rakastan yhä syvästi. Kulttuuri. Ruoka. Työtoverini. Slovakian luonto, joka on edelleen yksi maapallon aliarvostetuimmista aarteista. Metsät, vuoret, puutarhat ja se, kuinka ihmiset täällä edelleen ymmärtävät ulkona olemisen osaksi elossa olemista. Slovakkien maanläheisyys ja ystävällisyys yllättävät minut yhä.
Terveydenhuolto on myös ollut minulle erinomaista. Kymmenen vuotta sitten kirjoitin, että järjestelmässä oli molempia puolia, mutta enimmäkseen se oli parempi. Ajattelen yhä niin. Lääkärini täällä ovat olleet erinomaisia, erityisesti ennaltaehkäisevässä hoidossa. He hoitavat vaivoja ennen kuin niistä tulee katastrofeja. Reseptilääkkeet ovat yhä hämmästyttävän edullisia Amerikkaan verrattuna. Turhautumisia toki on, mutta yleisvaikutelma on, ettei lääketiede täällä yritä ajaa sinua vararikkoon siitä rikoksesta, että tarvitset apua.
Toinen täällä asumisesta syntynyt odottamaton harrastus on hapanjuurileivonta. Mukava paikallinen leipomo antoi minulle hapanjuurta ilmaiseksi, ja tuo pieni purkki elävää jauhoa ja vettä on tuottanut perheelleni uskomattoman hyvää leipää. Siinä on jotakin syvästi tyydyttävää. Ruokit sitä, odotat, taittelet, muotoilet ja paistat, ja yhtäkkiä koko talo tuoksuu leipomolta. Bageleita on täällä edelleen vaikea löytää, joten teen omani. Kuten moni asia ulkomailla asumisessa, se alkoi koti-ikävästä ja muuttui taidoksi, jonka opettelin itse.
Ruoka on edelleen yksi lempiasioistani täällä asumisessa. Kaikki ei ole parempaa, mutta moni asia on. Yksinkertaiset asiat voivat olla mahtavia. Grilliruoka, puutarhan hedelmät, keitto, joka maistuu siltä, että joku välitti sitä tehdessään. Kymmenen vuotta sitten kirjoitin rožkyista, gulassista, knedľasta ja oransseista munankeltuaisista. Nyt innostun yhä samoista asioista, vain hieman itsevarmempana ja paljon suurempi määrä hapanjuurileivonnan jauhoja keittiön tasolla.
Mutta Euroopassa on myös tämä holhousvaltion vietti, joka saa minut raivon partaalle.
Kaikesta leikataan ominaisuuksia. Vesipulloissa on nyt muovikorkit, jotka eivät suostu irtoamaan, aivan kuin olisin taapero, johon ei voi luottaa kierrätysastian lähellä. Applen laitteiden tekoälyominaisuudet on estetty. Siirsin lopulta Apple-laitteeni Yhdysvaltojen kaupasta EU-kauppaan, jotta autosovellukseni toimisi kunnolla Euroopassa. Yhtäkkiä en pääsekään käyttämään Siri AI:ta, Apple Newsia enkä edes iPhonen käyttöä macOS:stä. Google Chrome estää selaimen sisäisiä tekoälyominaisuuksia. Codexilta on estetty hyödyllisempiä asioita, kuten tietokoneen ohjaaminen. Alkaa tuntua siltä, että olemme täällä EU:ssa toisen luokan digitaalisia maaorjia. Muu maailma saa tulevaisuuden, ja me saamme sääntöjenmukaisuusmuistion.
Ymmärrän halun suojella ihmisiä. Ymmärrän. Mutta jossain vaiheessa suojelu muuttuu halvaantumiseksi. Euroopassa on niin paljon osaamista, kulttuuria, älykkyyttä ja historiaa, ja silti se näyttää usein päättäneen säädellä itsensä hitaalle kaistalle. On turhauttavaa asua näin kauniissa ja kyvykkäässä paikassa ja tuntea jatkuvasti, että innovointi tapahtuu jossakin muualla.
Droonien lennättäminen on yksi harrastuksista, jotka sopivat täydellisesti tähän eurooppalaiseen elämään. Kävin läpi pätevöitymisprosessin ja hankin EU-drooniluvan. Se tuntui hyvin eurooppalaiselta parhaalla ja mahdollisimman paperityöntäyteisellä tavalla. Hyvä puoli on, että pätevyydet suoritettuaan droonia voi lennättää EU-maissa samoilla perusperiaatteilla. Se on oikeasti hienoa. Voin matkustaa droonin kanssa tuntematta, että aloitan nollasta joka rajanylityksellä. Euroopan säännöt voivat turhauttaa, mutta silloin tällöin niissä on oikeasti järkeä.
Sitten katson takaisin Amerikkaan, eikä olo varsinaisesti helpotu.
Trumpin hallinnon tapaa kohdella EU:ta ja Amerikan liittolaisia eri puolilla maailmaa on ollut loputtoman turhauttavaa seurata. Juuri Kanadaa kohdellaan kuin jotakin vihollista. Iranin tilanteen käsittely on omituista ja holtitonta, ja nyt kaikki saavat tuntea sen polttoaineen hinnoissa ja maailmanlaajuisessa ahdistuksessa. Kiina, Venäjä ja Iran näyttävät kaikki nyt suuremmilta varjoilta. Maailma tuntuu epävakaammalta kuin kymmenen vuotta sitten. Ehkä se onkin. Ehkä olen vain vanhempi ja kiinnitän tarkempaa huomiota. Kummassakin tapauksessa kupla tuntuu ohuemmalta.
Elämäni suurin muutos ei kuitenkaan ole poliittinen. Se on Emma.
Kaksi vuotta ensimmäisen kirjoituksen jälkeen tyttäreni syntyi täällä Slovakiassa. Hän on viimeisten kymmenen vuoden kohokohta. Loputonta iloa. Loputonta rakkautta. Loputonta optimismia. Lapsen syntyminen tähän kulttuurien väliseen elämään muuttaa kaiken. Hän on slovakialainen ja amerikkalainen. Hän kuuluu tähän paikkaan tavalla, jolla minä en koskaan täysin kuulu, ja hän yhdistää minut siihen tavalla, johon mikään muu ei pystyisi.
Työskentelen nykyään myös tekoälyn parissa suuressa teknologiayrityksessä, mikä on oma outo palapelinsä. Vietän päiväni keskellä yhtä aikamme merkittävimmistä teknologisista muutoksista ja samalla huolehdin sen vaikutuksista työmarkkinoihin, luovuuteen, luottamukseen, totuuteen ja ihmisiin, jotka haluavat vain ansaita elantonsa. Se on yhtä aikaa kiehtovaa ja levottomuutta herättävää. Rakastan teknologiaa. Olen huolissani sen seurauksista. Molemmat asiat ovat totta.
Kymmenen vuotta myöhemmin kuplani on siis laajentunut. Paljon.
Siihen kuuluvat Slovakia, Amerikka, Eurooppa, Ukraina, perhe, työ, tekoäly, sota, matkailu, byrokratia, loistavat lääkärit, naurettavat pullonkorkit, halvat reseptilääkkeet, kauniit vuoret, mahtavat keitot, droonit, hapanjuuri, kotitekoiset bagelit, digitaalinen turhautuminen ja pieni tyttö, joka saa tulevaisuuden tuntumaan taistelemisen arvoiselta.
En edelleenkään halua täydellistä. Haluan yhä erilaista. Uskon yhä, että kuplan ulkopuolelle astuminen on parhaita asioita, joita ihminen voi tehdä.
Toivon vain, ettei kupla puhkea.
Elämä jatkuu, ja niin on meidänkin jatkettava. Paremman tulevaisuuden puolesta. Lastemme puolesta. Toistemme puolesta.
Ja erityisesti Ukrainan kansalle.
